Kun mitään et toivoa saata,
kun ilo ja riemu on poissa,
kun halla on runnellut maata
ja viima käy oksistossa,
kun suru on lamannut kielen
ja autius sisimmän täyttää,
kun ikävä musertaa mielen
ja luottamus sammuvan näyttää,
on sittenkin aamu ja valo,
on nousevan auringon palo,
on enkeli hautojen suulla
ja ihmeen saa jokainen kuulla.
(A-M. Kaskinen)
Tänä aamuna kirkko täyttyi ääriään myöten ja hautausmaa muuttui kynttilöiden mereksi.
Tänään muistellaan niitä läheisiä, joiden aika on jo tullut täyteen.
Tänään taivas on lähellä ja aavistus kirkkaudesta on läsnä.
Eilen aamulla sain viestin vanhan sukulaiseni kuolemasta. 93-vuotias oli nukkunut rauhallisesti ja meille jälkeenjääville jäi kaipaus, ikävä ja kiitollisuus. Meille jäi myös velvollisuus huolehtia tädistä, joka jäi odottamaan vuoroaan. Hän on jo sitä mieltä, että hänet on unohdettu. Pikku-sisar lähti ensin ja hän, 95-vuotias odottaa jo taivaaseen pääsyä. Hän on ehtinyt haudata jo monta rakasta, sisaruksia ja sisarusten lapsia ja hänen asenteensa nytkin osoittaa, että pitkä elämä on opettanut paljon. Eilen arkun ääressä hän sanoi näkemiin, ei hyvästi. Niissä sanoissa oli kiitos ja toivo.
Täällä Keski-Pojanmaalla on käytössä vanha, kaunis tapa. Täällä puhutaan uosveisuusta. Kävimme avoimen arkun ääressä hyvästelemässä, arkku kuljetettiin vanhainkodissa yhteiseen tilaan ja siinä me läheiset, muut asukkaat ja henkilökunta veisasimme ja rukoilimme. Arkku kannettiin autoon ja surusaatossa lähdimme kuljettamaan vainajaa kohti kappelin ruumishuonetta. Tapana on myös käydä viimeisen kerran kotipihassa, tai ajaa muuten tärkeiden paikkojen ohitse. Surusaattoa kunnioitetaan, autot hiljentävät ja jalankulkijat pysähtyvät, kukaan ei kiilaa väliin, eikä saattoa ohiteta, näinpä muutaman miehen nykäisevän piponsa päästä ja kaksi mopopoikaa ajoi tien penkalle. Surusaaton kunnioittaminen kuuluu täällä vielä tapoihin.
Lottapuku ja takki odottavat tuvassa.
