Siivousta sydämessä

Minä olen viime aikoina miettinyt tätä elämääni oikein urakalla. Mikä on hyvää ja mikä huonoa, minkä haluaisin muuttaa, mitkä ovat toiveeni ja haaveeni, mihin pystyn vaikuttamaan ja mihin taas en?
Täytin keväällä viisikymmentä, joten onkohan tämä viidenkympin kriisi, kun justiinsa neljänkympin mokomasta on päästy, vai liekö jo mummukuume koputtelee?
Oma oleminen on tullut tärkeäksi, ennen elin aika lailla toisten kautta. Olin juuri sellainen, joka kysyttäessä kuulumisia kertoi perheensä kuulumiset ja unohti omansa.
Eihän minulla mitään kuulumisia, sairauksien lista pelkästään ja sitä en viitsi kertoilla. On kuin olisin hävittänyt itseni, oman olemiseni ja tekemiseni. Minä elin perheeni kautta, minä tein perheelleni ja minä tunsin olevani vain jonkun äiti ja jonkun puoliso ja tietysti vielä jonkun sukulainen. Ystävät ovat omiani ja vain harvat heistä yhteisiä perheen kanssa.
Kaksitoista vuotta pois työelämästä ja vasta nyt mietin mitä minä itse tältä minulle annetulta vapaa-ajalta haluan. Toki rakastan perhettäni ja mielellään huolehdin heistä, mutta minun tavallani en heidän toiveistaan tai vaatimuksistaan.



Uusi kotikaupunki, uudet kuviot, harrastukset ja uusi tapa pitää ystäviin yhteyttä ovat tuoneet mukanaan niin paljon sellaista omaa, jonka haluan pitää itselläni.

Kävelen mielellämi koiran kanssa, jopa ilman mukana kulkevaa puolisoa. Juttelen muiden koiraihmisten kanssa ja köpötän hissukseen puistossa.
Teen keramiikkaa, merkkaustöitä, posliinimaalauksia, askarteluja ja puumaalaustöitä, mutta en tee enää tilaustöitä. Tokihan edelleen teen ystäville ja sukulaisille, mutta vain kun minulle sopii.
Käyn sukulaisten luona, puolisoni mukana, remontoimassa, mutta vain jos haluan.
Lapsilleni olen valmis tekemään melkein mitä he pyytävät, mutta itsenäisinä naisina he harkitsevat pyyntönsä tarkkaan ja haluavat etten puutu kaikkiin heidän asioihinsa. Tässä minulla on todella opettelun paikka.
Käyn yksin kirkossa, seuroissa ja muissa hengellisissä tilaisuuksissa.Ennen oli aina joku ystävä mukana, mutta uudessa kaupungissa on pakkokin mennä yksin ja olen oppinut pitämään siitä.

Tulevaisuudelta toivon hiljaisuutta ja rauhallista eloa. Tämä touhu ja hössötys on kestänyt jo niin kauan, nyt opettelen rauhoittumaan ja toivottavasti myös kuuntelen itseäni. Tässä kodissa haluan olla niin kauan kun pärjäämme ilman ulkopuolista apua. Tuntuu hassulta puhua avusta, kun ikää on vasta viisikymmentä, mutta meidän molempien sairaudet aiheuttavat tälläiset ajatukset. Kotia olen vaihtanut niin monta kertaa, että nyt saa riittää, vapaaehtoisesti en enää muuta.

Olisi mukava kuulla teidän ajatuksia. Olenko muuttumassa itsekkääksi akaksi, vai etsinkö(muodikkaasti) itseäni ja onko minulla kriisi?
Milloin ja minkälaisissa elämäntilanteissa olette miettineet näitä asioita? Tuntuuko toisten kautta eläminen tutulta? Onko oma tila, jos se ei loukkaa, eikä latista toista itsekkyyttä?